Uusi blogi lauantai, Elo 18 2007 

Teknisistä syistä olemme siirtämässä blogiamme osoitteeseen: summorum.blogspot.com. Tervetuloa sinne!

linkki teille tiistai, Elo 14 2007 

http://www.youtube.com/watch?v=n5HmPmbZqs8

Hyvä pätkä (haastattelu ja pikkasen muuta) jollain amerikkalaisella kanavalla! Jeejee.

TOIMINTA VOI ALKAA lauantai, Elo 11 2007 

Piispa vastasi tänään myöntävästi tärkeisiin kysymyksiin:

1) Societas Sancti Gregorii Magni, siis tämän blogin taustalla häärivä Gregorius-yhdistys, SAA kutsua pappeja ulkomailta viettämään vanhaa messua.

2) Se SAA järjestää luentoja ja muuta vastaavaa.

3) Se SAA ilmoittaa näistä tapahtumista Fidesissä.

Näin ollen toiminta voi alkaa. Hienoa. Muistakaamme piispaa rukouksissamme!

”Aikuisten” sukupolvi ja vanha messu perjantai, Elo 10 2007 

Olen huomannut, että joillekin onnellisille tulee suurena yllätyksenä sen tajuaminen, että vanha messu on niin negatiivisessa maineessa monien ihan hyvienkin pappien ja maallikoiden keskuudessa. Siihen on monta syytä, yleensä huonoa ja perusteetonta, joihin on turha nyt syventyä. Se on kuitenkin ymmärrettävä.

Parhaassa tapauksessa kirkon valtavirta on elänyt JP2-aikaa, jossa moraali ja dogmit ovat kohdallaan mutta jossa erityisesti kaikki liturginen perinne oli katoamaisillaan jonakin, johon ei ollut paluuta. Monet sen sijaan ovat enemmän tai vähemmän näkemyksiltään paatuneita 60-70-lukulaisia, joiden uudistusinnolle JP2:nkin maailma on aivan liian konservatiivinen.

Vain harvat katolilaiset jaksoivat uskoa ja toivoa, että kirkon liturginen aarreaitta pysyisi avoimena. Se pysyi, kiitos noiden harvojen. Jotkut lankesivat taistelussa ja hylkäsivät kirkon elävän opetusviran. Mutta jäljelle jääneiden riemuksi, ja monien kirkon liturgisesta perinteestä itselleen turvapaikan löytäneiden nuorten keskuudessa vanhamuotoinen liturgia säilyi elossa ja kehittyi. Tätä joukkoa on koko ajan lisää, niin maallikoissa kuin papistossa ja seminaristeissakin.

Nyt vanha messu on osa kirkon todellisuutta. Motu proprion ansiosta sen tulevaisuus on turvattu ja sen aseman voi hyvällä syyllä uskoa vain vahvistuvan. Niin on hyvä.

Mutta silti, nyt vielä, meidän on turha luulla tai toivoa, että nykyinen ”aikuisten” katolisten sukupolvi yleisesti ottaen sen paluuseen suhtautuisi myönteisesti ja sen viettoa tukisi. Poikkeuksia tietysti aina on.

Tahdon myöntymys – pappi lokakuussa? perjantai, Elo 10 2007 

KKK 892. Jumala antaa apunsa apostolien seuraajille heidän opettaessaan yhteisymmärryksessä Pietarin seuraajan kanssa, – ja aivan erityisesti koko kirkon paimenelle, Rooman piispalle – silloinkin kun he, päätymättä vielä erehtymättömään määritykseen ja antamatta lausumalleen ”lopullista auktoriteettia”, esittävät normaalin opetusvirkansa nojalla opin, jonka avulla ilmoitus ymmärretään paremmin uskon ja moraalin kysymyksissä. Tälle normaalille opetukselle uskovien tulee osoittaa ”tahdon ja ymmärryksen myöntymystä”, joka tosin eroaa uskon myöntymyksestä, mutta kuitenkin jatkaa sitä.

Katoliseen elämään kuuluu ymmärrys siitä, ettei kaikki ole aina täydellistä tässä maailmassa, jossa elämme. Me olemme puutteellisia ihmisiä, paimenemmekin ovat puutteellisia. He johtavat ja paimentavat laumaansa parhaan kykynsä ja harkintansa puitteissa. Heille kuuluu tahdon ja ymmärryksemme myöntymys, silloinkin, kun meidän on heidän päätöksiään vaikea ymmärtää ja jopa hyväksyä.

Sitä katolisuus on. Me pysymme piispan kanssa, niin kauan, kuin hän ei selvästi ole vääräoppinen. Siksi kirkko, jonka hierarkia on Jumalan tahtoma ja perustama, pysyy pystyssä vaikeinakin aikoina. Jos me rakastamme Kristusta, me rakastamme paavia, ja jos me rakastamme paavia, me rakastamme piispaa. Ja rakkauteen kuuluvat joskus myös vaikeudet ja tuska, erimielisyydet, mutta rakkaus kestää sen kaiken, tosi rakkaus. Ajatellaanpa suhdettamme paaviin ja piispan vähän kuin avioliittona. Kerran solmittu, kestää aina, myötä- ja vastoinkäymisissä. Mitä lähempänä me pysymme piispaa silloinkin, kun kaikki ei mene mielemme mukaan, sitä suurempi voi palkinto olla seuraavalla kerralla, tai sitä seuraavalla, tai…

Toki, joku kanonisti on minulle huomauttanut siitä, että joiltakin osin esimerkiksi piispan dekreetissä on määräyksiä, jotka ovat motu propriossa ilmoitettujen vastaisia. Silloin kirkkolain periaatteiden mukaisesti tulee noudattaa motu propriota.

Ja edelleen huomautan, että käytännön tasolla tässä on turha nähdä ongelmaa. Meillä ei tällä hetkellä ole resursseja (pappeja) mihinkään kovin säännölliseen ja suureen.

Sen sijaan isä Marino on alustavasti varannut kalenteriin lokakuun ensimmäisen viikonlopun sitä varten, että joku vanhan messun pappi tulisi Suomeen ja viettäisi Henrikissä messun ja kertoisi meille jotakin kivaa.

Kiinnostuneet voivat ilmoittaa halukkuudestaan osallistua ko. papin matka- ja muiden kustannusten jakamiseen vaikka lähettämällä spostia summorum@gmail.com. Siten tiedämme, kuinka kaukaa ja kuinka mahdollisesti jonkun voimme tänne saada.

Miksei dekreetti voinut näyttää tältä? keskiviikko, Elo 8 2007 

Rakkaat sisaret ja veljet Kristuksessa!

Pyhän isän apostolinen kirje Summorum Pontificum, jonka hän omasta aloitteestaan (motu proprio) julkaisi heinäkuun 7. päivänä, kutsuu meitä kaikkia uudelleen arvioimaan omaa suhdettamme kirkon liturgiaan. Onko eukaristian vietosta tullut meille vain oman itsemme ja seurakuntayhteisömme rakentama horisontaalinen juhla vai pidämmekö me sitä todella Jumalan toimintana keskellämme, pyhänä toimituksena, jonka sisältö, muoto ja rakenne juontavat juurensa ja ovat orgaanisesti ja katkeamatta kehittyneet kirkossa apostolien ajoista alkaen?

Meillä on kaikki syy ottaa paavi Benedictuksen motu proprio hiippakunnassamme vastaan suurella ilolla. Siksi hiippakunta järjestää ensi vuoden pääsiäiseen mennessä kaksi erillistä, samansisältöistä kurssia, joissa annetaan perusvalmiudet vuoden 1962 messukirjan mukaisen messun viettämiseen. Pyydän kaikkia pappejamme osallistumaan jommallekummalle näistä kursseista.

On tärkeää huomata, ettei liturginen monimuotoisuus ole tosiasiassa mikään este kirkollisen ykseyden toteutumiselle. Uskovilla on aina oltava vapaus valita, milloin ja missä he sunnuntaivelvollisuutensa täyttävät. Heidän liturgista herkkyyttään on kunnioitettava. Motu proprion ja sitä seuranneen paavin kirjeen johdosta edellytän myös, että Helsingin hiippakunnassa vietettävissä messuissa noudatetaan huolellisesti liturgisten kirjojen ohjeita ja määräyksiä ja että täällä yhä paremmin seurattaisiin myös Vatikaanin II kirkolliskokouksen liturgiakonstituution yleisiä periaatteita (vrt. Sacrosanctum Concilium, 34-36).

Seuratakseni uskollisesti paavin tahtoa, määrään Helsingin hiippakunnassa syyskuun 14. päivästä alkaen noudatettavaksi seuraavaa:

1. Jokainen hiippakunnan pappi ja hiippakunnassa vieraileva pappi saa vapaasti valita, käyttääkö hän yksityisen messun vietossa vuoden 1962 vai vuoden 1970 messukirjaa. Uskovat voivat tilaisuuden tullen osallistua tähän messuun.

2. Jokaisessa seurakunnassa on vähintään yksi sunnuntaimessu ja yksi arkimessu vietetettävä latinaksi yksinomaan gregoriaanista tai polyfonista kirkkomusiikkia käyttäen.

3. Jos uskovat sitä toivovat, on jokaisessa seurakunnassa mahdollisuuksien mukaan oltava säännöllisesti tarjolla sopivaan aikaan ainakin yksi sunnuntaimessu ja yksi arkipäivän messu vanhan messukirjan mukaan. Tämä messu tulee järjestää seurakuntien vallitsevan messuohjelman lisäksi, ellei kirkkoherran arvion mukaan muunlainen ratkaisu ole mahdollinen. Jokaisessa seurakunnassa messua vietetään pääsääntöisesti edelleen vuoden 1970 messukirjaa käyttäen.

4. Uskovien pyynnöstä kirkkoherra voi myöntää myös muiden sakramenttien ja sakramentaalien viettämisen vuoden 1962 liturgisia kirjoja käytten, ellei hän näe siihen erityisen painavaa estettä.

5. Mahdollisissa ongelmatilanteissa pyydän kaikkia asianosaisia kääntymään minun puoleeni.

Helsingissä xx.yy.

+ mm.nn

Helsingin piispa

Keitä me olemme ja mitä me voimme tehdä? tiistai, Elo 7 2007 

Kardinaali Castrillon, jonka puolesta kaikki rukoilemme tietysti yhtä paljon kuin paavinkin, lausui 30 Giorni -lehden haastattelussa mm. näin:

KYSYMYS: Today the generation that showed that unease no longer exists. Not just that: clergy and people have grown accustomed to the Novus ordo, and in the great majority of the cases are very comfortable…

CASTRILLÓN HOYOS: Exactly, in the great majority, even if many amongst them don’t know what went missing with the abandonment of the old rite. But not everybody has grown used to the new rite. Curiously even in the new generations, both of clerics and laity, interest and respect for the earlier rite seems to be blooming. And they are priests and ordinary faithful who sometimes have nothing to do with the so-called Lefebvrians. These are facts about the Church, to which pastors cannot remain deaf. That is why Benedict XVI, who is a great theologian with a deep liturgical sensibility, has decided to promulgate the motu proprio.

Mitä haluan sanoa? Meidän olemassaolomme on TOSIASIA. Ja toiveemme on oikeutettu. Olisi pastoraalisesti varmastikin viisainta olla avokätinen vanhan messun vietolle, tukea uskovien tarpeita tässä mielessä, sillä siinä ei olisi mitään väärää: paavi on toivonut sitä, motu proprio antaa siihen velvoitteen. Roma locuta est.

Miten siis käytännössä etenemme? Ensinnäkin meidän on tunnustettava realiteetit: Suomessa ei ole klassiseen liturgiaan perehtynyttä pappia, joka osaisi tai haluaisi sitä viettää. On siis turhaa hermostua piispan dekreetistä — tältä osin. Aina, kun saamme papin, saamme messun. Kuinka juhlallisesti messu vietetään, on sitten kiinni saaduista puitteista ja omista resursseistamme. Seurakunnat Suomessa tuskin ovat myötämielisiä pyynnöillemme (motu proprion vastaisesti), mutta suostunevat messunviettoon (kiitos piispan dekreetin), vakituisen ohjelman ulkopuolella tietenkin (taas: ”kiitos” piispan dekreetin).

Toisekseen me olemme kuitenkin vain tavallisia uskovia, seurakuntien jäseniä. Ei kukaan pidä kirjaa messuissa käymisistämme. Päämessu tai iltamessu, Henrik tai Maria, Tallinna tai Tampere. Jos me haluamme käydä mahdollisimman paljon vanhassa messussa, se on meidän oikeutemme. Kukaan ei voi pakottaa meitä käymään päämessussa. — Tämä ei poista sitä tosiasiaa, että pienessä hiippakunnassamme on jonkinlainen arvo silläkin, että ihmiset melkeinpä tuntevat toisensa. Yhteinen osallistuminen — niin toissijaista kuin se Kristuksen uhriin sinänsä osallistumisen rinnalla onkin — on arvokas asia. Se on todistus yhteisestä uskosta oman seurakunnan edessä. Mutta kuinka harvoin se toteutuu normaaleillakaan seurakuntalaisilla? Miksi meitä katsotaan suurennuslasin läpi? Miksi huolta pitäisi ensi sijassa kantaa meistä, jotka pyydämme mahdollisuutta osallistua messuun, joka on vieraalla kielellä, pitempi ja monimutkaisempi (siis luotaantyöntävämpi) kuin tavallinen?

(En viitsi edes kommentoida sitä, kuinka meidän pitää ymmärtää, minkä riskin otamme lastemme kirkosta vieraantumisen suhteen, jos viemme heitä vain vanhaan messuun.) Tai ehkä sittenkin: Kumpi on todennäköisempää: Lapsi käy aikuistuttuaan kirkossa a) jos hänen vanhempansa eivät ole juuri koskaan itse käyneet kirkossa eivätkä vieneet lasta sinne vai b) jos hänen vanhempansa vievät hänet iloiten kirkkoon (lähes) joka sunnuntai ja yrittävät rakastaen opettaa häntä ymmärtämään messun suuria hetkiä ja pelastushistorian tapahtumia sekä ennen kaikkea osoittamaan palavaa rakkautta Kristusta kohtaan.

Totta on kuitenkin se, että sama Kristus on läsnä jokaisessa pätevässä pyhässä messussa, jokaisessa tabernaakkelissa, jokaisessa katolisessa kirkossa. Siksi meidän täytyy osata erottaa totuuden ja tärkeyden eri kerrokset toisistaan, jotteivät sivuseikat muodostu pääasioiksi ja päinvastoin. Se olisi vastoin Jumalan tahtoa.

No nyt tuli piispan dekreetti julki maanantai, Elo 6 2007 

Tässä se on kokonaisuudessaan (boldaukset ”toimittajan”):

Dekreetti
paavi Benedictus XVI:n motu proprion
”Summorum Pontificum”
toteuttamiseksi

 

Heinäkuun 7. päivänä tänä vuonna pyhä Isä Benedictus XVI julkaisi motu proprion ”Summorum Pontificum”. Motu proprio astuu voimaan syyskuun 14. päivänä. Asiakirjassa hän ilmaisee huolensa oikeasta Jumalan kunnioittamisesta kirkon liturgiassa. Hän tahtoo myös vastata asiaa koskeviin hartaisiin pyyntöihin ja noudattaa auliisti niiden toivomusta, jotka tuntevat kiintymystä messuliturgian vanhempaan muotoon. Samalla hän toivoo, että tämä liturginen aloite edistää sovintoa Pius X:n yhteisön kanssa.

Hiippakunnassamme on joitakin uskovia, jotka kaipaavat vanhempaa liturgiaa. Tämän motu proprion myötä he saavat myös meidän hiippakunnassamme mahdollisuuden viettää roomalaisen riituksen vanhempaa muotoa. Näiden uskovien odotuksiin vastataan motu proprion määräysten, liturgisten sääntöjen ja hiippakuntamme käytännöllisten mahdollisuuksien mukaisesti.

Tässä tilanteessa tahtoisin muistuttaa siitä, että nykyisin on olemassa kaksi yleisesti tunnettua yhteisöä, jotka viettävät virallisesti perinteistä, paavi Pius V:n messukirjan mukaista ns. tridentiinistä messua. Toinen niistä on Pyhän Pius X:n pappisyhteisö (Fraternitas Sacerdotalis Sancti Pii X, lyhenne ”FSSPX”), jota tiedotusvälineissä nimitetään perustajansa nimen mukaan kansanomaisesti myös ”lefebvristiseksi”. Yhteisön perusti Vatikaanin II kirkolliskokouksen jälkeen ranskalainen arkkipiispa Marcel Lefebvre, koska hän ei tunnustanut konsiilin päätöksiä ja liturgista uudistusta ja piti niitä modernistisena harhaoppina. Yhteisön päämaja sijaitsee Ecônessa, Sveitsissä. Tämä yhteisö ei ole täydessä yhteydessä pyhän isän kanssa. Paavi Johannes Paavali II:n suurista ponnisteluista huolimatta yhteisö on arkkipiispa Lefebvren johdolla eronnut katolisesta kirkosta. Se on siis skismaattinen yhteisö.

Pius X:n yhteisöstä on pidettävä selvästi erillään Pyhän (apostoli) Pietarin pappisyhteisö (Fraternitas Sacerdotalis Sancti Petri, lyhenne FSSP). Sen perustivat aikaisemmat Pius X:n yhteisön jäsenet, jotka halusivat pysyä täydessä yhteydessä pyhän isän kanssa. Paavi Johannes Paavali II:lta he saivat myös luvan viettää liturgiaa vanhan riituksen mukaisesti.

Paavi Benedictus XVI:n motu proprion aiheena on roomalaisen liturgian käyttö vuoden 1962 messukirjan mukaisessa muodossa. Sitä käytettiin yleisesti ennen messuliturgian uudistusta, joka toteutettiin koko kirkossa Vatikaanin II:n kirkolliskokouksen jälkeen vuonna 1970.

Uudistettu roomalainen liturgia ja erityisesti pyhän messun riitus ei ollut mikään modernismin ilmaus kirkossa. Vatikaanin II konsiilin päätösten mukaisesti se otettiin käyttöön paavi Paavali VI:n suostumuksella, jotta uskovat voisivat täysin ja aktiivisesti osallistua liturgiaan ja kokea henkilökohtaisesti Jeesuksen Kristuksen uhrin. Kansankielten käyttämisen tarkoitus on, että uskovat voivat ensinnäkin täydellisesti ymmärtää liturgiaa ja myös yhdistyä henkilökohtaisesti Jeesukseen Kristukseen ja yhdistää elämänsä kuorman häneen, joka uhraa itsensä. Siten he voivat hedelmällisemmin osallistua eukaristiaan.

Aikaisemman messun ottaminen käyttöön ei merkitse uudistuksen kumoamista eikä paluuta menneisyyteen. Siten vuoden 1970 messukirjan mukaisen messun viettäminen pysyy kirkon elämässä – kuten pyhä isä korostaa – aina tavallisena roomalaisen riituksen muotona. Vanhempi liturgia on sen sijaan vain saman riituksen erityinen rinnakkaismuoto.

Jotta motu proprio toteutuisi koko hiippakunnassa samalla tavalla ja jotta seurakunnissa ei syntyisi väärinkäsityksiä asiakirjan yksityisten tulkintojen tähden, vahvistan seuraavat seikat:

1. Samoin kuin pyhä isä usein tekee, minäkin pyydän hartaasti kaikkia uskovia, jotka kaipaavat messunvieton aikaisempaa muotoa, että he asettavat etusijalle seurakunnan ja hiippakunnan yhteisön ykseyden ja välttämättömän uskontodistuksen seurakunnan edessä.

2. Pyydän kaikilta uskovilta keskinäistä kunnioitusta. Erilaiset liturgiset mieltymykset eivät missään tapauksessa saa seurakuntalaisten henkilökohtaisissa suhteissa aiheuttaa suvaitsevuuden ja arvostuksen puutetta. Sellaiset asenteet eivät ole kristillisen lähimmäisenrakkauden mukaisia.

3. Koska uudistettu roomalainen liturgia pysyy liturgian päämuotona, kaikki julkiset päämessut hiippakunnassamme vietetään edelleen ainoastaan vuoden 1970 messukirjan mukaisesti.

4. Kaikissa seurakuntakirkoissa sekä julkisissa ja puolittain julkisissa (myös ei-katolisissa) kappeleissa, joissa tavallisesti vietetään messua uskoville (silloinkin kun se ei tapahdu joka sunnuntai), ei messun vanhempaa muotoa saa käyttää samaan aikaan kuin tähän asti on vietetty uudistettua roomalaista messua. Uudistettua roomalaista messua ei toisin sanoen saa korvata vanhemmalla liturgialla. Tämä koskee sunnuntaita sekä juhlapäiviä ja juhlapyhiä.

5. Pyydettäessä messun vanhempaa muotoa ei myöskään pidä unohtaa, että pienen hiippakuntamme papeilla on vähän mahdollisuuksia vastata myönteisesti jokaisen ryhmän pyyntöihin. Siksi ketään pappia ei pitäisi painostaa viettämään messun vanhempaa muotoa usein ja säännöllisesti.

6. Jokainen hiippakunnassamme työskentelevä pappi saa aina omien mahdollisuuksiensa mukaisesti viettää messun vanhemmassa muodossa niille uskovien ryhmille, jotka sitä pyytävät. Hän on velvollinen ottamaan huomioon paavin motu proprion, kaikki liturgiset säännöt sekä tämän dekreetin.

7. Jokainen pappi saa aina halutessaan viettää messun yksityisesti vanhemman liturgian mukaan. Hän on velvollinen ottamaan huomioon kaikki voimassa olevat liturgiset määräykset.

8. a. Sääntökuntien yksityiskappeleissa messun vanhempaa muotoa saa käyttää vain esimiehen luvalla.

b. Pappi saa myös yksityisesti käyttää messun vanhempaa muotoa sääntökuntien yksityiskappelissa vain esimiehen luvalla.

c. Kun maallikot osallistuvat liturgiaan sääntökuntien julkisissa ja puolijulkisissa kappeleissa (esim. Stella Marisin vieraskodissa ja suuressa kappelissa, karmeliittasisarten kappelissa Espoossa, Rakkauden Lähetyssisarten kappelissa Helsingissä ja Studium Catholicumissa), tulee noudattaa samoja sääntöjä kuin seurakuntakirkoissa ja julkisissa kappeleissa.

9. a. Ryhmä uskovia saa aina kutsua ulkomailta papin, joka viettää messua vanhemmassa muodossa. Kanonisten määräysten mukaan tämän papin tulee kuulua roomalaiskatoliseen kirkkoon ja olla ilman kanonisia esteitä. Jos tällainen pappi tulisi säännöllisesti hiippakuntaamme, hän tarvitsee piispan antaman luvan (kuten jokainen muukin pappi, joka säännöllisesti täyttää pastoraalista tehtävää hiippakunnassamme).

b. Pius X:n yhteisöön kuuluva pappi ei saa viettää messua meidän uskovillemme, koska hän ei ole täydessä yhteydessä pyhän isän kanssa.

10. Kontakteissa Pius X:n yhteisöön tulee noudattaa säädöksiä interkommuuniosta. Vain poikkeuksellisesti saa osallistua Pius X:n yhteisöön kuuluvan papin viettämään messuun. Tällöinkään ei saa osallistua kommuunioon, koska tämä yhteisö ei ole täydessä yhteydessä katolisen kirkon kanssa.

11. a. Uskonnonopetuksessa tulee selittää lapsille, mikä messun vanhempi muoto on ja miksi sitä vietetään poikkeuksellisesti. Keskeisenä julkisessa katekeesissa ja julkisessa uskonnollisessa koulutuksessa (esim. kesäleireillä) pysyy edelleen uudistettu roomalainen liturgia, jota vietetään pääsääntöisesti suomeksi.

b. Koska eukaristia on aina ykseyden ja kirkon yhteisön juhla, ensikommuunion saa viettää ainoastaan roomalaisen riituksen uudemman muodon mukaisesti.

c. Ei saa unohtaa, että monet lapset ja nuoret eivät lainkaan tiedä, mikä messun vanhempi muoto on. Vanhemmilla on tosin oikeus oman harkintansa mukaan perehdyttää lapsensa riituksen vanhempaan muotoon. Heidän ei kuitenkaan pidä unohtaa, että lapset siten voivat helposti vieraantua kirkon yhteisöstä. Kun he tulevat aikuisiksi, he voivat tuntea itsensä kirkossa aivan vieraiksi ja jättää kirkon. Siksi haluaisin pyytää kaikkia vanhempia käymään lasten kanssa – kuten tähän asti – säännöllisesti seurakunnan päämessussa.

12. Ilman piispan lupaa ei kirkkojen ja kappeleiden alttareita saa siirtää tai muuttaa. Tämä koskee myös alttareita julkisissa ja puolijulkisissa sääntökuntien kappeleissa, joissa maallikot tavallisesti osallistuvat messuun.

Helsingissä 6.8.2007
+ Józef Wróbel SCJ
Helsingin piispa

Yleisiä huolia keskiviikko, Elo 1 2007 

Käytyäni alustavia keskusteluja yhden arvovaltaisen papin kanssa haluaisin tuoda julki muutaman huolen ja ehdotuksen. Huom! Tässä vain esitän kuulemaani ja sanomaani, en kommentoi sitä kaikilta osin.
Päällimmäinen huolenaihe tuntuu olevan hiippakunnan ykseyden hajoaminen, eli käytännössä se, että vanhamessulaiset aiheuttaisivat a) epätervettä uuden messun tuomitsemista ja b) vanhaan messuun tultaisiin liikaa vääristä motiiveista eli uteliaisuudesta tai tuosta äsken mainitusta kirkolliskokouksen jälkeisen kirkon tuomitsemisesta.

Ymmärrän tuon huolen, onhan totta, että jotkut meistä aina joskus hieman leväperäisesti antavat uuden messun ja postkonsiliaarisen kirkon kuulla kunniansa. Jos osaisimme tarpeeksi osoittaa kunnioitusta ja hienotunteisuutta, voisi asiammekin edistyä paremmin. Eli pyrkikäämme välttämään turhaa vastakkainasettelua!

Uskoakseni, ja näin myös vastasin, viisainta tuollaisen tilanteen välttämiseksi olisi se, että hiippakunta omaksuisi mahdollisimman luonnollisen kannan koko asiaan: ettei tässä nyt mitään ihmeellistä ole, eli että itse asiassa tässä nyt vain joillekin uskoville tarjoutuu tilaisuus osallistua perinteisemmällä tavalla vietettyyn messuun. Ei mitään ihmeellistä. Siksi olisi tärkeää tehdä vanhaan messuun osallistumisesta mahdollisimman tavallista – ei jotakin erikoista (en tarkoittanut sitä, kuinka usein, vaan sitä, että sitä nyt kuitenkin säännöllisesti olisi tarjolla – ei vain harvoin, jolloin kasvaisi halu tehdä siitä spektaakkeli).

Koordinaation kannalta joko ssgm:llä pitäisi olla piispan tuki ja luottamus ja valtuutus tai sitten – ja tämä ehkä on todennäköisempää ja vieläpä osoittaisi hiippakunnan avoimuutta – piispa voisi nimittää jonkinlaisen hiippakunnallisen koordinaatioryhmän vanhan messun asioita varten: miksei vaikka Summorum Pontificum -toimikunnan?

Siinä se, antakaapa tervejärkisiä ja rauhallisia kommentteja, jotta asiaa voi viedä eteenpäin.

Summorum Pontificum suomeksi tiistai, Hei 31 2007 

Löytyy KATTin sivuilta. Tässä asiakirja kokonaisuudessaan:

Paavi Benedictus XVI:n
omasta aloitteestaan antama
apostolinen kirje

Summorum Pontificum

vuoden 1970 uudistusta edeltäneen
roomalaisen liturgian käytöstä


Tähän aikaan saakka ovat paavit aina kantaneet huolta siitä, että Kristuksen kirkko osoittaisi arvokasta palvontaa jumalallista Majesteettia kohtaan ”hänen nimensä kiitokseksi ja kunniaksi” sekä ”koko pyhän kirkkonsa hyödyksi”.

Ikimuistoisista ajoista alkaen, niin kuin tulevaisuudessakin, on säilytettävä periaate, ”jonka mukaan jokaisen paikalliskirkon on oltava yhdenmukainen yleismaailmallisen kirkon kanssa ei vain siinä, mikä koskee oppia ja sakramentaalisia merkkejä, vaan myös niiden apostolisesta traditiosta saatujen yleismaailmallisten käytäntöjen suhteen, joita ei tule ylläpitää vain siksi, että vältyttäisiin virheiltä, vaan myös siksi, että uskon kokonaisuus välittyisi eteenpäin, sillä kirkon rukouksen sääntö (lex orandi) vastaa kirkon uskon sääntöä (lex credendi)”[1].

Niiden paavien joukosta, jotka osoittivat tällaista tarpeellista huolenpitoa, erityisesti nousee esiin pyhän Gregorius Suuren nimi. Hän käytti kaikki keinot varmistaakseen, että Euroopan uudet kansat saisivat sekä katolisen uskon että kultin ja kulttuurin aarteet, joita roomalaiset olivat omaksuneet edeltävinä vuosisatoina. Hän määräsi, että Roomassa vietettävän pyhän liturgian, sekä messu-uhrin että hetkipalveluksen, muoto määriteltäisiin ja säilytettäisiin. Hän näki paljon vaivaa varmistaakseen, että pyhän Benedictuksen sääntöä seuraavien munkkien ja nunnien leviäminen toteutuisi, sillä yhdessä evankeliumin julistamisen kanssa he osoittaisivat elämällään sääntönsä viisaan huolenpidon: “älköön mitään asetettako Jumalan työn edelle” (luku 43). Näin roomalaisen tavan mukaan vietetty pyhä liturgia ei rikastuttanut vain monien kansojen uskoa ja hurskautta vaan myös heidän kulttuuriaan. Tiedetään nimittäin, että kirkon latinalainen liturgia eri muotoineen on kannustanut hyvin monia pyhiä hengellisessä elämässä, vahvistanut lukuisia kansoja uskonnon hyveessä ja tehnyt heidän hurskaudestaan hedelmällisen.

Jotta pyhä liturgia voisi todellakin täyttää tämän tehtävän yhä tehokkaammin, monet muutkin paavit ovat vuosisatojen kuluessa osoittaneet huomattavaa huolenpitoa. Heidän joukostaan nousee esiin pyhä Pius V, joka Trenton kirkolliskokouksen kehotuksesta uudisti kirkon koko jumalanpalvelus­elämän, huolehti liturgisten kirjojen julkaisemisesta parannetussa ja (kirkolliskokouksen) isien asettamien normien mukaan uudistetussa muodossa ja antoi ne sitten latinalaisen kirkon käyttöön suurella pastoraalisella perehtyneisyydellä.

Roomalaisen riituksen liturgisten kirjojen joukosta nousee selvästi esiin Roomalainen messukirja. Se kehittyi Rooman kaupungissa ja sai seuraavien vuosisatojen aikana vähitellen sen muodon, joka on hyvin yhdenmukainen lähimpien sukupolvien aikana käytössä olleen messukirjan kanssa.

”Sovittaessaan ja määrätessään riittejä ja liturgisia kirjoja uusia aikoja varten paavit noudattivat samaa tavoitetta. Ja sitten tämän vuosisatamme alussa he aloittivat laajemman uudistustyön.”[2] Itse asiassa edeltäjämme Clemens VIII, Urbanus VIII, pyhä Pius X,[3] Benedictus XV, Pius XII ja autuas Johannes XXIII toimivat myös samoin.

Vielä lähempinä aikoina Vatikaanin II kirkolliskokous esitti kuitenkin toivomuksen, että jumalallista kulttia uudistettaisiin ja sovitettaisiin oman aikamme tarpeita varten sitä kunnioittaen ja sen arvokkuutta vaalien. Tämän toiveen toteuttamiseksi edeltäjämme paavi Paavali VI hyväksyi vuonna 1970 latinalaista kirkkoa varten uudistettuja ja osin muutettuja liturgisia kirjoja. Niitä oli käännetty kaikkialla maailmassa useille yleisesti käytetyille kielille, ja piispat, papit ja maallikot ottivat ne myönteisesti vastaan. Johannes Paavali II hyväksyi Missale Romanumin kolmannen virallisen laitoksen. Rooman paavit ovat tällä tavoin pitäneet huolta siitä, että ”tämä ikään kuin liturginen rakennelma … osoittautuisi jälleen kerran arvokkuudesta ja sopusoinnusta kirkkaaksi”[4].

Joillakin alueilla on kuitenkin huomattava määrä uskovia, jotka ovat kiinnittyneet aikaisempiin liturgisiin muotoihin. Niin syvästi ne olivat leimanneet ja leimasivat edelleen heidän kultuuriaan ja henkeään, että paavi Johannes Paavali II halusi osoittaa näitä uskovia maallikoita kohtaan pastoraalista huolenpitoa. Hän antoi vuonna 1984 erityisellä liturgiakongregaation myöntämällä ”Quattuor abhinc annos” -poikkeusluvalla mahdollisuuden käyttää Johannes XXIII:n vuonna 1962 julkaisemaa Missale Romanumia. Uudelleen vuonna 1988 Johannes Paavali II omasta aloitteestaan kirjoittamassaan apostolisessa kirjeessä ”Ecclesia Dei” kehotti piispoja käyttämään tätä mahdollisuutta avarasti ja anteliaasti kaikkien sitä pyytävien uskovien hyödyksi.

Jo edeltäjämme Johannes Paavali II oli harkinnut pitkään näiden uskovien hellittämättömiä pyyntöjä. Maaliskuun 23. päivänä vuonna 2006 pidettiin kardinaalikonsistori, jonka isät lausuivat meille näkemyksensä. Lopulta, kun kaikki oli perusteellisesti pohdittu, Pyhän Hengen sekä Jumalan apuun turvaten, me SÄÄDÄMME seuraavaa:

1. Paavali VI:n julkaisema Missale Romanum on katolisen kirkon latinalaisen riituksen ”rukouksen säännön (lex orandi)” tavallinen ilmaisumuoto. Toisaalta pyhän Pius V:n julkaisemaa ja autuaan Johannes XXIII:­n toimituttamaa Missale Romanumia on pidettävä kirkon saman ”rukouksen lain (lex orandi)” erityisenä ilmaisumuotona. Sen kunnioitettavan ja vanhan käytön takia sille kuuluu osoittaa asianmukaista arvostusta. Nämä kaksi kirkon ”rukouksen säännön (lex orandi)” ilmaisumuotoa eivät mitenkään johda ”uskon säännön (lex credendi)” jakautumiseen. Ne ovat itse asiassa ainoan roomalaisen riituksen kaksi käytäntöä.

Siksi on sallittua viettää messu-uhria käyttäen autuaan Johannes XXIII:n vuonna 1962 julkaisemaa Missale Romanumin virallista painosta, jota ei koskaan ole otettu pois käytöstä, kirkon liturgian erityisenä muotona. Aikaisemmissa asiakirjoissa “Quattor abhinc annos” ja “Ecclesia Dei” tämän messukirjan käytöstä annetut ehdot muutetaan täten seuraavanlaisiksi:

2. Messuissa, joita vietetään ilman kansaa, jokainen latinalaisen riituksen pappi, yhtä hyvin hiippakunta- kuin sääntökuntapappikin, voi käyttää autuaan paavi Johannes XXIII:n vuonna 1962 julkaisemaa Missale Romanumia tai sitä Missale Romanumia, jonka paavi Paavali VI julkaisi vuonna 1970. He voivat tehdä näin minä tahansa päivänä paitsi pääsiäisen kolmen pyhän päivän aikana. Tällaiseen viettoon, kumpaa tahansa messukirjaa käyttäen, he eivät tarvitse mitään lupaa Apostoliselta istuimelta tai omalta ordinariukseltaan.

3. Mikäli Jumalalle vihityn elämän instituuttien tai apostolisen elämän yhteisöt, olivatpa ne paavillisen tai hiippakunnallisen oikeuden mukaisia, toivovat, että niiden omissa kappeleissa vietetään konventuaalimessua tai yhteisöllistä messua vuonna 1962 julkaistun Missale Romanumin mukaan, näin on luvallista tehdä. Jos yksittäinen yhteisö tai koko instituutti tai koko yhteisö haluaa, että tällaisia viettoja on usein, laajasti tai pysyvästi, on asiasta päätettävä ylempien esimiesten tasolla, niin kuin laki ja erityiset säädökset ja säännöt määräävät.

4. Mikäli Kristukseen uskovat sitä itse pyytävät, he voivat, lain säädöksiä seuraten, päästä osallistumaan kohdan 2. mukaisen messun viettoon.

5.1. Seurakunnissa, joissa on jatkuvasti läsnä aikaisempaan liturgiseen traditioon kiinnittynyt ryhmä, on kirkkoherran kernaasti otettava vastaan heidän toiveensa, että messua vietettäisiin vuonna 1962 julkaistun Missale Romanumin mukaisesti. Pitäköön hän huolta siitä, että näiden uskovien hyvä on sopusoinnussa seurakunnan tavanomaisen sielunhoidon kanssa ja kaanonin 392 perusteella piispan alaisuudessa niin, että vältettäisiin epäsopua ja edistettäisiin koko kirkon ykseyttä.

5.2. Autuaan Johannes XXIII:n messukirjan mukaan messua voidaan viettää arkipäivinä. Kuitenkin sunnuntaisin ja juhlina tällaisia viettoja voi myös olla yksi.

5.3. Antakoon kirkkoherra luvan uskoville tai papeille, jotka sitä pyytävät, tämän erityisen muodon viettämiseen myös erityisissä tilanteissa kuten häissä, hautajaisissa tai muissa tilaisuuksissa, esimerkiksi pyhiinvaelluksilla.

5.4. Pappien, jotka käyttävät autuaan Johannes XXIII:n messukirjaa, täytyy olla pystyviä siihen eikä heillä saa olla lain asettamaa estettä.

5.5. Kirkoissa, jotka eivät ole seurakuntien tai sääntökuntien hallinnassa, on esimiehen tehtävä antaa yllä mainittu lupa.

6. Autuaan Johannes XXIII:n messukirjan mukaan vietetyissä messuissa, joissa kansa on läsnä, lukukappaleet voidaan lukea myös kansankielellä käyttäen niitä painoksia, jotka Apostolinen istuin on hyväksynyt.

7. Milloin kohdassa 5.1. mainittu uskovien maallikkojen ryhmä ei ole saanut pyytämäänsä kirkkoherralta, saakoon hiippakunnan piispa tästä tiedon. Piispaa pyydetään painokkaasti suostumaan heidän pyyntöönsä. Mikäli hän ei voi järjestää tällaista viettoa, ilmoitetaan asiasta Paavilliselle Ecclesia Dei -toimikunnalle.

8. Piispa, joka haluaa toimia tällaisten Kristukseen uskovien maallikkojen pyyntöjen mukaisesti mutta eri syistä ei siihen pysty, voi uskoa asian Paavilliselle Ecclesia Dei -toimikunnalle, joka neuvoo ja auttaa häntä.

9.1. Samoin kirkkoherra voi asiaa huolellisesti harkittuaan myöntää oikeuden käyttää vanhempaa Toimitusten kirjaa (Rituale) kasteen, avioliiton, ripin ja sairaiden voitelun sakramenttien viettämiseksi sielujen hyvän sitä vaatiessa.

9.2. Samoin ordinariukset saavat oikeuden viettää vahvistuksen sakramenttia vanhempaa Pontificale Romanumia käyttäen sielujen hyvän sitä vaatiessa.

9.3. Pappisvihkimyksen saaneiden papiston jäsenten on laillista käyttää autuaan Johannes XXIII:n vuonna 1962 julkaisemaa Breviarium Romanumia.

10. Mikäli hän pitää sitä suotuisana, on tietyn alueen ordinariuksen laillista perustaa kaanonin 518 mukaisesti personaaliseurakunta vanhemman roomalaisen riituksen viettoja varten tai nimittää joko esimies tai kappalainen lain vaatimuksia noudattaen.

11. Paavillinen Ecclesia Dei -toimikunta, jonka Johannes Paavali II perusti vuonna 1988,[5] jatkaa tehtäviensä hoitamista. Tämä toimikunta saa jatkossa sellaisen muodon, sellaiset tehtävät ja toimintanormit, jotka Rooman paavi sille haluaa antaa.

12. Sama toimikunta, niiden valtuuksien lisäksi, jotka sillä jo nyt on, käyttää Pyhän istuimen valtaa seuratessaan näiden säädösten noudattamista ja toteutumista.

Kaiken sen, mitä olemme tässä omasta aloitteestamme annetussa apostolisessa kirjeessä säätänyt, me määräämme pidettäväksi pysyvänä ja pätevänä sekä tämän vuoden syyskuun 14. päivästä, pyhän ristin ylentämisen juhlasta, alkaen noudatettavaksi kaikesta tämän kanssa ristiriidassa olevasta huolimatta.

Annettu Roomassa Pyhän Pietarin istuimella heinäkuun seitsemäntenä päivänä Herran vuonna 2007, pontifikaattimme kolmantena vuotena.

Paavi Benedictus XVI

— — —

1 Institutio generalis Missalis Romani, Editio tertia, 2002, 397

2 Ioannes Paulus Pp. II, Litt. ap. Vicesimus quintus annus (4 Decembris 1988), 3: AAS 81 (1989), 899.

3 Ibid.

4 Pius Pp. X, Litt. Ap. Motu proprio datae Abhinc duos annos (23 Octobris 1913): AAS 5 (1913), 449-450; cfr Ioannes Paulus II, Litt. ap. Vicesimus quintus annus (4 Decembris 1988), 3: AAS 81 (1989), 899.

5 Cfr Ioannes Paulus Pp. II, Litt. ap. Motu proprio datae Ecclesia Dei (2 iulii 1988), 6: AAS 80 (1988), 1498.

KATT 2007

Seuraava sivu »

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.