Latinan ei koskaan pitänyt hävitä. Ei ainakaan kirkolliskokouksen tahdosta. Ei voi kuin ihmetellä sitä voimaa, jolla se kuitenkin hävisi, suurista ja hurskaistakin katolisista maista: Italia, Espanja, Ranska, Saksa, Irlanti, Puola. Globalisaation kynnyksellä paikalliskirkot, ja sukupolvi katolilaisia siinä sivussa, kadottivat kyvyn yhteiseen rukoukseen uskonveljiensä kanssa kaikkialta maailmasta. Nyt, kun ihmiset matkustavat enemmän kuin koskaan aiemmin, eivät katolilaiset enää voi osallistua messuun yhtä aktiivisesti kuin aiemmin! (Nicolaus Cusanus viljeli taajaan käsitettä Coincidentia oppositorum, vastakohtien yhteensattuminen tms., ja sitähän tässä sopii nytkin toivoa, että vastakohtaisiin suuntiin vetävät kehityskulut silti veisivät yhteen, hyvään lopputulokseen.)

Saamme Suomessa olla iloisia siitä, että täällä liturginen kehitys ei koskaan ole vienyt niin pitkälle eikä niin ”vapaalle”, kuin on käynyt suuremmissa katolisissa yhteisöissä. Messua vietetään ilman mitään suurempia mielivaltaisuuksia, asiallisesti. Liturginen kulttuuri, johon tietysti musiikki olennaisesti kuuluu, on kuitenkin heikosti arvostettu. Latinaakin kuulemme eri seurakunnissa, ainakin melko säännöllisesti Helsingissä ja Turussa. Suuri kuitenkin on se kirkkomusiikin aarreaitta, jota voisi ammentaa, jos latinan käyttöä lisättäisiin — suuri voisi silloin myös olla liturgian pyhyyden ja tuonpuoleisuuden tunne, se voisi viedä uskovat yli tämän ajan ja kulttuurin rajojen, muutenkin kuin teologisilla viittauksillaan.

Messun ajattomat sanat löytyvät kirjallisuudestakin latinaksi. Ennen kaikkea ne kuitenkin yhdistävät meidät seurakuntamme seinien taakse koko maailmaan, jossa joka puolella samoja sanoja käyttäen messu-uhria vietetään sielujen pelastukseksi. Ne yhdistävät meidät myös edellämme kulkeneisiin, tunnettuihin ja tuntemattomiin pyhiin, jotka juuri messun sanoista ja tapahtumista ovat todistuksensa voiman ammentaneet.

Kirkko emme ole vain me ja meidän pikku tarpeemme. Kirkko on kuin pyhimysten ja pyhien tekojen virta, johon on uskallettava hypätä, jos haluaa ammentaa mitään sen lahjoista, koska virta ei pysähdy odottomaan. Se on heidän perintönsä virta, joka vie mennessään. Joko siinä on tai sitten siinä ei ole. Kirkkoakaan ei voi valita ja ei-valita samaan aikaan. Ja miksemme olisi kerrassaan ihastuneita pyhimysten lapsenomaisesta ja ehdottomasta rakkaudesta pyhää messua kohtaan, joka on ”koko kristillisen elämän lähde ja kohokohta” (LG, 11). Miksi meidän pitäisi rimpuilla sitä vastaan?