Katolinen maailma kuhisee tällä hetkellä. Huhut kiertävät ja kiertävät. Ja monet uutiskanavatkin ehtivät jo kertoa, että torstain kuurian johdon tapaaminen keskittyisi vanhan messun vapauttamiseen. Ja kuitenkin jo eilen illalla Vatikaanin Sala Stampa ilmoitti, että ei: aiheena on Milingo ja yleinen pohdinta siitä, mitä tehdä papeille, jotka ovat luopuneet pappeudesta mennäkseen naimisiin… (eli miten se nyt menikään… ovatko he yhä pappeja?). Ei se mitään, se, minkä Sala Stampa sanoi, oli, että asialistalle EI OLE pantu muita aiheita (non sono previsti altri argumenti…). Siis ei ole vai on sittenkin. Ollako vai eikö olla, sanoisi joku.

Oli miten oli, ja keskustelivatpa kardinaalit pyhän isän kanssa torstaina myös liturgisista kysymyksistä tai eivät, on varmaa, että Benedictuksen pontifikaatin yksi painopistealue on liturgia. Ja paavin kannat ovat vuosien saatossa tulleet aika selviksi: hän on liturgisen tradition vankkumaton kannattaja ja liturgian orgaanisen kehityksen puolustaja. Näin hän sanoi kuuluisan saksalaisen liturgistin mons. Klaus Gamberin kirjan ”The Reform of the Roman Liturgy. Its Problems and Background” ranskankielisen laitoksen esipuheessa (minulla on kirja englanniksi, kuten näkyy):

J. A. Jungmann, one of the truly great liturgists of our century, defined the liturgy of his time, such as it could be understood in the light of historical research, as a ”liturgy which is the fruit of development” … What happened after the [Second Vatican] Council was something else entirely: in the place of liturgy as the fruit of development came fabricated liturgy. We abandoned the organic, living process of growth and development over centuries, and replaced it — as in a manufacturing process — with a fabrication, a banal on-the-spot product. (Joseph Cardinal Ratzinger, Preface to the French Edition — Klaus Gamber: The Reform of the Roman Liturgy. Its Problems and Background. Una Voce Press / The Foundation for Catholic Reform, 1993. Takakansi. ISBN 0-912141-05-0)

Ne meistä, jotka ovat suuressa maailmassa saaneet tutustua ”liturgian moninaisuuteen” tietävät, jos sen rehellisesti ja objektiivisesti itselleen ja muille myöntävät, mistä Ratzinger puhuu. Ne, joilla on katolinen sydän, joutuvat myöntämään, että hän puhuu totta. Liturgian henki kumpuaa jostakin kaukaa, sen alkuperä ei ole ihmisessä vaan Jumalassa, ja niinpä ei ole meidän tehtävämme muokata liturgiaa vaan osallistua siihen sellaisena kuin se on meille annettu, päästä osalliseksi jostakin suuresta tapahtumasta, joka ei ala meistä eikä pääty meihin. ”Osallisuus” ja ”osallistuminen” voidaan ymmärtää näinkin.

Ratzingerin ja muiden samanmielisten innoittamina eri puolilla maailmaa on syntynyt liturgisia liikkeitä, joiden tavoite on enemmän tai vähemmän yhteinen: sama, joka on tälläkin yhdistyksellä, liturgisen tradition tuntemuksen lisääminen sekä latinan, gregorianiikan ja polyfonian edistäminen liturgiassa. Monet näistä liikkeistä ovat ilmoittaneet tavoittelevansa ns. reformin reformia. ”Reformi” on tietysti V2:n jälkeinen liturgiauudistus (vuoden 1969 messu, ns. Novus Ordo) ja ”reformin reformilla tarkoitetaan tämän uudistuksen — niin, tosiasiassa — korjaamista.

Korjaamista se nimittäin on, mitä Vatikaanin liturgiakongregaatio on viimeiset vuodet tehnyt. Liturgian inkulturoiminen ja muovaaminen on riistäytynyt käsistä, ja kirkko on voinut vain kehottaa noudattamaan messukirjan (ja muita virallisia) liturgisia ohjeita. Papereita voidaan kuitenkin tulkita monella eri tavalla. Reformin reformi tarvitsee ehkä jotakin muutakin.

Mutta en usko enkä väitä, että kurinpalautus olisi mikään syy reformille. Syy on syvempi ja tärkeämpi. Liturgian on viestitettävä uskosta. Se on uskon ilmaus. Eikä katolinen usko kirkolliskokouksenkaan jälkeen mihinkään ole muuttunut; se sai luonnollisesti jonkin verran päivitettyjä ilmaisuja. Mutta jos liturgia on lepsua, voi se myös vaikuttaa siihen, että uskommekin alkaa lepsua, ja se taas on vakavampi asia. Ikävä kyllä tämä syy-yhteys on jo vanhastaan tunnettu lauseparina ”Lex orandi — lex credendi”. Siitä lisää joskus toiste.