Jokin aika sitten kerroin, että vetoomus ”vanhan messun” aseman parantamiseksi oli julkaistu myös Puolassa. Nyt sellainen on nähnyt päivänvalon myös Saksassa. Vetoomuksen ja nimilistan esittää ainakin Kreuz.net.

Linkitetyssä artikkelissa pistää silmiin sama kysymys, joka itseänikin askarruttaa: missä viipyy tuo kuuluisa motu proprio??? Oikeastaan en silti ole huolissani, vaikka pintakerroksissa kuohuukin. Tosiasiassa Vatikaanin linja on viime vuosikymmeninä aina ollutkin hidas, mutta suunnaltaan koherentti. Kirkolliskokouksen jälkeen tapahtui paljon ylilyöntejä, myös ja ehkäpä nimenomaan uuden messun vietossa. Vähitellen, kärsivällisesti (tämä seikka antaa muuten entistä konkreettisemman merkityksen sanalle ”kärsivällinen”) kirkko on kuitenkin valmistellut monilla dokumenteillaan sitä, että sekä uuden messun viettoon että laajemminkin kirkon liturgisiin kasvoihin halutaan vaikuttaa. Liturgisen paavin valinta ei voinut muuta kuin vahvistaa tätä suuntausta.

Suunta on ilmeinen, takaisin rubriikkien noudattaminen, latina, mysteeri, pois horisontaalisuus (tästä piti kardinaali Arinze hyvän puheen syksyllä) ja itsensä ilmaiseminen, Jumala takaisin keskipisteeksi jne… tunnemme ja tiedämme kyllä suurin piirtein ainakin, mitä tarkoitetaan.

Mutta onko kukaan ajatellut, mitä kaikkea paavin dokumentin tulee lopulta ottaa huomioon? Ei kyse ole vain julkisen ja yksityisen messun rajasta, joka lienee samalla sen raja, milloin papin täytyy pyytää tai piispan on annettava lupa vanhan messun viettoon. On kyse myös muiden sakramenttien jakamisesta: jos oma kirkkoherra on pappi, joka ei alkuukaan kestä ajatusta vanhasta liturgiasta, ei hän varmasti hyväksy sellaisenaan sitä, että seurakunnan jäsenten lapsi kastettaisiin tai saisi ensikommuunion vanhaan tapaan. Eikä varmaankaan ole tarkoitus rakentaa paralleelia seurakuntaverkostoa – vai onko? Entä miten estetään käytännössä jonkinlaiset sekamuodot uuden ja vanhan liturgian välillä? Jne.

Jos vanhan messun ”riitus” saa jonkinlaisen oman kirkollisen ratkaisun, jos siitä esim. tulisi personaaliprelatuuri, niin se mielestäni ei ehkä kuitenkaan olisi hyvä ratkaisu (ehkä lefebvristeille kongregaationa, muttei yleisesti vanhan messun vietolle), koska se vaatisi sen tasoista sitoutumista ”ulos” omasta hiippakunnasta, ettei monikaan siihen ryhtyisi, vai ryhtyisikö?

Tässä vain muutama kysymys ulkoapäin. Mikä lopulta on ratkaisu, sitä en osaa ennustaa. Jos vanha ja uusi elävät rinnan, on siinäkin mahdollista nähdä erilaisia lopputuloksia:

  • vanha kasvattaa suosiotaan ja uusi vähitellen häviää (omaan mahdottomuuteensa)
  • molemmat todellakin elävät iloisesti rinnakkain
  • vanha todetaan lopultakin aikansa eläneeksi ja uusi saa uutta elinvoimaa ja edistyy entisestään
  • vanha kehittyy standardimessuksi, jota kohti uutta kehitetään – lopputulos on ehkä se, että saadaan vihdoin orgaaninen uusi kehitysversio, jonka pohjana on vuoden 1962 Missale Romanum

Niin, että ootellaanpas sitten vain kiltisti…