Eilen tulin ajatelleeksi muutamaa seikkaa, jotka ehkä erottavat vanhan messun uudesta. Tarkoitan nyt jotakin muuta kuin liturgisia yksityiskohtia. Enemmänkin kysymys on sosiologiasta.

Muistattehan, kuinka kirkolliskokous (V2) puhui kirkon elämän päivittämisestä, aggiornamentosta?  Muistattehan, kuinka monet kirkolliskokouksen isät katsoivat luottavasti tulevaisuuteen ajatellen, että kunhan liturgian kieli muuttuu ja monimutkaisuus häviää, moni asia muuttuu paremmaksi?

Kielen muutosta perusteltiin katekeesilla – liturgia tulisi ymmärrettävämmäksi, ja se puolestaan vahvistaisi uskovien uskoa. He siis tulisivat uskossa sivistyneemmiksi ja – oletettavasti – myös apostolaatissa aktiivisemmiksi. No, arvioisin kuitenkin, että näin ei ole käynyt. Elämme aikaa, jolloin suuri määrä katolilaisia tietää mitättömän vähän uskostaan – riippumatta siitä, että heidän elämänsä messut on vietetty äidinkielellä ja liturgiaa on yksinkertaistettu. Kirkossa käydään vähemmän, ripillä käydään vähemmän, mutta siihen nähden kommuuniolla käynti on varmasti lisääntynyt. Haa, ehkäpä uusi aika ja uusi liturgia on tehnyt ihmisistä paljon hurskaampia ja pyhempiä! Vai voisiko olla niin, että uusi liturgia ei enää esitä ihmiselle sellaista pyhyyttä, pyhyyden kutsua, jota varten hänen pitäisi jo esteettisessä mielessä ”puhdistautua”?

Ulkoinaisesti katsellen uskallan väittää, että uskon aktiivisuus on laskenut dramaattisesti. Tätä tosiasiaa kommuuniolla käymisen lisääntyminen ja kommuunion jakaminen kahdessa muodossa ei muuta. Vain harva kokee uskostaan kertomisen sekä kirkon ja paavin puolustamisen kuuluvan omaan kristilliseen elämäänsä keskeisenä osana. Sen sijaan, että uudistukset olisivat vieneet meidät uudella innolla kaikkeen maailmaan, ne käänsivät katseemme kirkkoon itseensä. Haluttiin muuttaa kirkko maailman tavoitteiden mukaiseksi – ei päinvastoin.

Väitän, että se, mitä kirkolliskokouksen jälkeen on kirkossa tapahtunut, on seurauksiltaan suunnattoman surullista. En syytä siitä kirkolliskokousta. En syytä kirkon opetusvirkaa. Syytän siitä kyllä paimeniamme, jotka eivät estelleet tätä kehitystä, ja meitä itseämme, jotka pidämme itseämme aina kaiken opetuksen ja opetusviran yläpuolella.

Kieli ei auttanut, yksinkertaisuus ei auttanut. Mikä siis olisi voinut auttaa? Into, todistus ja esimerkki. Katolilaisten vakuuttuneisuus siitä, että he ovat osallisia jostakin suuresta, pyhästä aarteesta, jota pitää aina ja kaikkialla rakastaa, kunnioittaa ja puolustaa.  Jos ei sulhanen puolusta morsiantaan, millainen se sellainen sulhanen on miehiään?

Mitä siis avuksi nyt? Klassisten liturgisten muotojen uskollinen ja taipumaton noudattaminen, jotta me siirtyisimme pois tästä ajasta johonkin iankaikkisempaan, pysyvämpään ja kestävämpään. Kirkon todellisen uskon vilpitön noudattaminen ja levittäminen – aivan oikein: levittäminen. Miksi? Koska silloin me elämme uskossamme vapaina ja olemme Jumalan armon avulla valmiita kestämään maailman hyökkäykset pyhää kirkkoamme vastaan. Se vahvistaa meitä ja antaa meille tunteen taistelemisesta oikean asian puolesta. Tämähän on taisteleva kirkko.

Jos pidätte minua pahanilman lintuna, sen kun. Sanoinpahan sanottavani.