Jussi-niminen kommentaattori on keskustellut kanssani uuden ja vanhan messun eroista vanhan Wigge-artikkelin yhteydessä täällä. Viimeisin kommentti oli tällainen:

Olen vasta aloittamassa liturgiaa, sen olemusta ja sen kehittymistä koskevaa luku-urakkaani. Viimeksi luin isä Aidan Nicholsin (OP) “Looking at the Liturgy: A Critical View of Its Contemporary Form”. Novus Ordon historillisia taustoista kiinnostuneiden tuo kirja kannattaa lukea. Sitten seuraavana on listalla sellaista peruskamaa kuin Paavali VI:n Roomalaisen messukirjan yleinen johdanto ja kalenteri (ilmestynyt Katolinen näkökulma -sarjassa siis suomeksi). Kirjasuosituksia otetaan edelleen ilolla vastaan.

Mutta kiteytit varmaan tuossa vastauksessasi lyhyesti jotain olennaista vanhan ja uuden eroista (subjektista objektiin). Kyse uuden ja vanhan välillä on pitkälti painotuseroista, joilla on syvä teologinen merkitys. Oma asiansa on taas ollut se, että ymmärtääkseni esim. papin asento “versus populum” ei ollut tarkoitettu sellaiseksi standardikäytännöksi, millaiseksi se on nyttemmin muodostunut. Motu proprio tekisi varmastikin hyvää myös uuden messun liturgialle.

Vastaan ensinnäkin, että mainittu dominikaani-isä Aidan Nicholsin OP kirja on hieno, lyhyt ja selkeä katsaus liturgisiin asioihin. Toinen vielä hienompi on ehkäpä monsignore Klaus Gamberin kirja Reform of the Roman Liturgy (tms., olen jättänyt kirjan töihin…), jossa on kardinaali Ratzingerin esipuhe. Samanlainen esipuhe löytyy myös varsin uudesta oratoriaani-isä Uwe Langin (tms.) kirjasta Conversi ad Dominum (tms.), jossa isä Lang osoittaa ad orientem -vieton arvon ja merkityksen.  Nämä ovat kuitenkin tietysti liturgis-poliittisia kannanottoja eivätkä sinänsä käsittele ensi sijassa liturgian olemusta suoraan — sitä varten tarvitaan enemmän hengellistä tekstiä, ei paljasta teologiaa ja kirkkohistoriaa.

Siinä ajattelen, että koska eukaristia on kirkon elämän huippu, kuten monissa dokumenteissa tavalla tai toisella painotetaan, on kirkon liturgisen elämän tarkastelu aina aloitettava eukaristian olemuksen ja merkityksen tutkimisesta: eukaristian teologiasta, Kristuksen todellisesta läsnäolosta, Jumalan palvomisesta alttarin sakramentissa, omasta suhteesta eukaristiaan, ja niin, eukaristian vaikutuksesta omaan elämään ja erityisesti omiin elämänvalintoihin.

Se, mikä ainakin itselleni tuo messussa ehkä suurimman hartauden tunteen on juuri se, että tavallaan pääsemme seuraamaan niitä kauhistuttavia tapahtumia melkein kahden tuhannen vuoden taakse: Kristuksen uhria, tosin onneksi tietoisina siitä, että Kristus ei pelkästään kärsinyt ja kuollut vaan myös nousi kuolleista. Tuo liittyminen Kalvarian tapahtumiin todella liittää minun sieluni kaikkiin edellä käyneisiin katolisiin sukupolviin. Sen huippuna ja ikään kuin sinettinä on lopulta pyhän kommuunion vastaanottaminen. Tästä kiitollisena tunnen samalla olevani etuoikeutettu silloin, kun messu on vietetty sellaisella tavalla ja hurskaudella, jollaisesta pyhimykset ovat kertoneet ja todistaneet: ei löysästi ja laiskasti vaan todellakin ikään kuin se olisi ensimmäinen ja viimeinen messu kautta aikojen, messu, jossa todellakin – verettömästi – toistuu Kristuksen lunastustyö.

Messu merkitsee minulle ennen kaikkea kohtaamista Luoja-Jumalan kanssa, itsensä meidän puolestamme uhranneen Pojan kanssa sekä sydämen avaamista nöyrässä ja kiitollisessa rukouksessa Pyhän Hengen vaikutukselle. Siksi minulle messun sosiaalinen topologia on tärkeä kysymys. Siksi näen vanhan messun perusrakenteessa jotakin uutta messua syvempää ja hedelmällisempää. Siinä se.