Roratella on mielenkiintoinen artikkeli Lectionariumin uudistamisesta.

Artikkeli pohjautuu, jos nyt muistan vielä eilisillalta, kardinaali Sticklerin kirjoitukseen, jossa hän siteeraa mons. Klaus Gamberia, tässä blogissa jo aikaisemmin esiteltyä liturgikkoa.

Huvittavin yksityiskohta on ehkäpä se, kun paastonajalla luetaan perisynnistä ja siitä, kuinka Adam ja Eeva yhtäkkiä huomasivat olevansa alasti, kansa vastaa tähän(kin) tekstiin: ”Kiitos Jumalalle”.

Motun mukaan 1962-messuissa voi käyttää myös kansankieltä lukukappaleissa. Näinhän on tehty jo latinan lisäksi monissa yhteisöissä. Mielestäni tårta på tårta on liikaa, joko latina tai kansankieli riittää, vähän tilanteen mukaan.

Yksi ongelma, ainakin joidenkin kriitikoiden mukaan, on se, että lukukappaleita on ”niin paljon” vähemmän kuin uudessa messussa. Tosiasiassa sekä vanhassa että uudessa messussa on yleensä aina yksi lukukappale ja evankeliumi. Erot tulevat vastaan siinä, että helluntain jälkeisenä kirkkovuoden tavallisena aikana vanhassa messussa toistuvat viikon aloittavan sunnuntain tekstit, uudessa arkisinkin on oma teksti ja sunnuntaisin ja juhlapyhinä. Ja tietysti arkisin on kahden vuoden vaihtelu, sunnuntaisin kolmen.

En pistäisi pahaksi, jos vanhan messun tekstikiertoa vähän laajennettaisiin. Tilaahan olisi varsinkin juuri kirkkovuoden lopun arkipäivinä. Mutta se, että kierrot ovat monivuotisia, on ”hankalampi juttu”. Siinä Roomalla miettimistä.