Kardinaali Castrillon, jonka puolesta kaikki rukoilemme tietysti yhtä paljon kuin paavinkin, lausui 30 Giorni -lehden haastattelussa mm. näin:

KYSYMYS: Today the generation that showed that unease no longer exists. Not just that: clergy and people have grown accustomed to the Novus ordo, and in the great majority of the cases are very comfortable…

CASTRILLÓN HOYOS: Exactly, in the great majority, even if many amongst them don’t know what went missing with the abandonment of the old rite. But not everybody has grown used to the new rite. Curiously even in the new generations, both of clerics and laity, interest and respect for the earlier rite seems to be blooming. And they are priests and ordinary faithful who sometimes have nothing to do with the so-called Lefebvrians. These are facts about the Church, to which pastors cannot remain deaf. That is why Benedict XVI, who is a great theologian with a deep liturgical sensibility, has decided to promulgate the motu proprio.

Mitä haluan sanoa? Meidän olemassaolomme on TOSIASIA. Ja toiveemme on oikeutettu. Olisi pastoraalisesti varmastikin viisainta olla avokätinen vanhan messun vietolle, tukea uskovien tarpeita tässä mielessä, sillä siinä ei olisi mitään väärää: paavi on toivonut sitä, motu proprio antaa siihen velvoitteen. Roma locuta est.

Miten siis käytännössä etenemme? Ensinnäkin meidän on tunnustettava realiteetit: Suomessa ei ole klassiseen liturgiaan perehtynyttä pappia, joka osaisi tai haluaisi sitä viettää. On siis turhaa hermostua piispan dekreetistä — tältä osin. Aina, kun saamme papin, saamme messun. Kuinka juhlallisesti messu vietetään, on sitten kiinni saaduista puitteista ja omista resursseistamme. Seurakunnat Suomessa tuskin ovat myötämielisiä pyynnöillemme (motu proprion vastaisesti), mutta suostunevat messunviettoon (kiitos piispan dekreetin), vakituisen ohjelman ulkopuolella tietenkin (taas: ”kiitos” piispan dekreetin).

Toisekseen me olemme kuitenkin vain tavallisia uskovia, seurakuntien jäseniä. Ei kukaan pidä kirjaa messuissa käymisistämme. Päämessu tai iltamessu, Henrik tai Maria, Tallinna tai Tampere. Jos me haluamme käydä mahdollisimman paljon vanhassa messussa, se on meidän oikeutemme. Kukaan ei voi pakottaa meitä käymään päämessussa. — Tämä ei poista sitä tosiasiaa, että pienessä hiippakunnassamme on jonkinlainen arvo silläkin, että ihmiset melkeinpä tuntevat toisensa. Yhteinen osallistuminen — niin toissijaista kuin se Kristuksen uhriin sinänsä osallistumisen rinnalla onkin — on arvokas asia. Se on todistus yhteisestä uskosta oman seurakunnan edessä. Mutta kuinka harvoin se toteutuu normaaleillakaan seurakuntalaisilla? Miksi meitä katsotaan suurennuslasin läpi? Miksi huolta pitäisi ensi sijassa kantaa meistä, jotka pyydämme mahdollisuutta osallistua messuun, joka on vieraalla kielellä, pitempi ja monimutkaisempi (siis luotaantyöntävämpi) kuin tavallinen?

(En viitsi edes kommentoida sitä, kuinka meidän pitää ymmärtää, minkä riskin otamme lastemme kirkosta vieraantumisen suhteen, jos viemme heitä vain vanhaan messuun.) Tai ehkä sittenkin: Kumpi on todennäköisempää: Lapsi käy aikuistuttuaan kirkossa a) jos hänen vanhempansa eivät ole juuri koskaan itse käyneet kirkossa eivätkä vieneet lasta sinne vai b) jos hänen vanhempansa vievät hänet iloiten kirkkoon (lähes) joka sunnuntai ja yrittävät rakastaen opettaa häntä ymmärtämään messun suuria hetkiä ja pelastushistorian tapahtumia sekä ennen kaikkea osoittamaan palavaa rakkautta Kristusta kohtaan.

Totta on kuitenkin se, että sama Kristus on läsnä jokaisessa pätevässä pyhässä messussa, jokaisessa tabernaakkelissa, jokaisessa katolisessa kirkossa. Siksi meidän täytyy osata erottaa totuuden ja tärkeyden eri kerrokset toisistaan, jotteivät sivuseikat muodostu pääasioiksi ja päinvastoin. Se olisi vastoin Jumalan tahtoa.