Olen huomannut, että joillekin onnellisille tulee suurena yllätyksenä sen tajuaminen, että vanha messu on niin negatiivisessa maineessa monien ihan hyvienkin pappien ja maallikoiden keskuudessa. Siihen on monta syytä, yleensä huonoa ja perusteetonta, joihin on turha nyt syventyä. Se on kuitenkin ymmärrettävä.

Parhaassa tapauksessa kirkon valtavirta on elänyt JP2-aikaa, jossa moraali ja dogmit ovat kohdallaan mutta jossa erityisesti kaikki liturginen perinne oli katoamaisillaan jonakin, johon ei ollut paluuta. Monet sen sijaan ovat enemmän tai vähemmän näkemyksiltään paatuneita 60-70-lukulaisia, joiden uudistusinnolle JP2:nkin maailma on aivan liian konservatiivinen.

Vain harvat katolilaiset jaksoivat uskoa ja toivoa, että kirkon liturginen aarreaitta pysyisi avoimena. Se pysyi, kiitos noiden harvojen. Jotkut lankesivat taistelussa ja hylkäsivät kirkon elävän opetusviran. Mutta jäljelle jääneiden riemuksi, ja monien kirkon liturgisesta perinteestä itselleen turvapaikan löytäneiden nuorten keskuudessa vanhamuotoinen liturgia säilyi elossa ja kehittyi. Tätä joukkoa on koko ajan lisää, niin maallikoissa kuin papistossa ja seminaristeissakin.

Nyt vanha messu on osa kirkon todellisuutta. Motu proprion ansiosta sen tulevaisuus on turvattu ja sen aseman voi hyvällä syyllä uskoa vain vahvistuvan. Niin on hyvä.

Mutta silti, nyt vielä, meidän on turha luulla tai toivoa, että nykyinen ”aikuisten” katolisten sukupolvi yleisesti ottaen sen paluuseen suhtautuisi myönteisesti ja sen viettoa tukisi. Poikkeuksia tietysti aina on.